Takaisin hylätyn, unohdetun blogin luo. Ilmeisesti minulla ei oikeasti ole tällaiselle tarvetta. Oikeasti haluaisin aloittaa sisustusblogin tai jotain... ehkä jos haave toteutuu, se toinen haaveeni - se suurin täytyi unohtaa.

Se toinen haave on rintamamiestalo omassa rauhassa joen rannalla. Nyt se on lähimpänä toteutumistaan kuin koskaan. Mutta olen jo tämän suhteen aika pessimisti. Vuosia sitä omaa paikka olemme etsineet ja aina on ollut seurauksena pettymys. Nyt tuntuu, että jos tämäkin päättyy pettymykseen, ei uutta mahdollisuutta koskaan tule. Liian monta kertaa turhia toiveita ja pettymystä. Tämä olisi niistä suurin ja vaikein.

Noin muutoin, ei ihmeitä, elämä soljuu uomassaan, pääsääntöisesti pysähtyneenä suvantona, vain pieniä koskia matkalla. Kuitenkin elän sitä "sitten kun -elämää", eli kuten monta viime vuotta on olleet sitä pysyvän pesän odotusta, elämän alkamisen odotusta tavallaan. Kun on jo yhdestä suuresta haaveesta joutunut luopumaan, eikö se riitä?